Pitkästä aikaa

Hei vain kaikille rakkaille lukijoille.
Viimepostauksesta onkin aikaa... Anteeksi, jos joku on nyt sattunut odottelemaan. :)

Siemailen tässä kuumaa glögiä rusinoitten kera. Minulla on todella paljon kerrottavaa, mutta valitettavasti (tai ehkei niinkään valitettavasti) en kaikkea voi/jaksa/kehtaa selittää.

Minulle on tapahtunut todella paljon lyhyessä aikaa. Kyllä, koulutöitä on ollut paljon. Suorastaan liikaa. Ne eivät kuitenkaan ole olleet päällimmäisinä mielessäni.
Olen kasvanut paljon. En tiedä olenko kasvanut hyvään vai huonoon suuntaan, mutta tiedän ainakin enemmän nyt. Olen siis joitakin asioita viisaampi.

Ystävyyssuhteet ovat lähinnä olleet mielessäni. Ne ovat saaneet minut tässä lyhyessä ajassa hermoromahduksen partaalle, nauramaan kuin viimeistä päivää, itkemään illan pimeinä tunteina, hymyilemään kuin maailmassa ei olisi tippaakaan pahaa... Ne ovat saaneet minut ajattelemaan kuolemaa ja rakkautta, suurta välittämistä, rajatonta iloa ja surua, sen raskautta ja keveyttä....
Olen oppinut arvostamaan enemmän -ainakin oman pääni sisällä- muita ihmisiä ja varsinkin kaikkia kaikista rakkaimpia läheisiäni. Olen tajunnut ystävyyden merkityksen, kiinnipitämisen taidon ja luottamuksen merkit.

Mutta ei niin hyvää, ettei jotain pahaakin. Jo pitkän aikaa olen tuntenut erään ystävyyssuhteen olevan aika rajussa laskusuunnassa. Vastikään tapahtui eräs asia, ns. petos, joka sinetöi tämän suunnan. Kai se on tavallaan harmi, mutta samalla ehkä jopa hyvä asia. Ainakin tiedän nyt, kehen en voi luottaa. Surullista, mutta kuuluu elämään.
Ja sen ansiosta jopa liikun nyt enemmän -vitutuslenkit ovat lisääntyneet melkein 50%.

Sanotaanko, että olen aika loukussa tuon yllämainitsemani ystävyyssuhteen kanssa. Kirjoitin siitä runon yksi päivä. Minulla ei ole mitään käsitystä, mitä teen tämän ihmisen kanssa. Mutta enköhän keksi vielä vastauksen ongelmaani.

Ja jos nyt kysytään miltä minusta tuntuu, niin en osaa vastata. Ei minusta oikeastaan tunnu miltään. No joo, kyllä pahalta tuntuu, syylliseltä... kuin tekisin väärin kaiken. Mutta oloni on aika mitäänsanomaton... turtunut. Aivan kuin jos jalkaan sattuu koko ajan, niin siihen tottuu ja turtuu niin, ettei se pian enää tunnu oikeastaan miltään. Sellainen fiilinki minulla on.

Voivatko tunteet olla vääriä? Teenkö väärin, jos tunnen vihaa? -Kunhan tässä pohdin, kuten aina.