Raivo, vahvuus ja kivuttomuus

Sataa, sataa ja sataa. Ei enää jaksa katsoa harmaata taivasta. Eilen aurinko pilkahti pariksi sekunniksi esiin pilvien takaa. Pieni toivonpilkahdus. Nukahdin koulukirjat kädessä. Olen niin väsynyt.

Minussa on kolme merkittävää puolta.
Se, joka hukkuu epätoivoon, masennukseen, suruun ja ahdistukseen, synkkyyteen väsymykseen ja itsetuhoon. Se, joka vihaa elämää ja kaikkia sydämensä pohjasta, ja tahtoo kostaa kaikille jotka minua ovat satuttaneet. Se haluaa uppoutua pimeyteen ja pahuuteen, ja etsii pakotietä tästä maailmasta.
Toinen minä on ihan erilainen. Se rakastaa kaikkia ja haluaa ymmärtää kaikkia, se nauttii kauneudesta ja pienistä asioista. Se osaa nauraa ja iloita vilpittömästi, eikä muista millaista on surra. Se uskoo kaikkeen hienoon: taivaaseen ja loputtomaan hyvyyteen.
Kolmas puoli on tuntematon puoli minusta. Ns. Peto. Siitä en voi kertoa mitään, koska en tiedä mikä/kuka se on. Mutta jokatapauksessa se on erittäin suuri ja hallitseva osa minussa.

Toisinaan tunnen itseni erittäin vahvaksi. En tiedä, onko se pelkkää illuusiota tai haavemaailmaani. Vai johtuuko se kenties siitä, että olen jo sen verran turtunut suruun ja tuskaan, etten enää tunne mitään pientä.
Olen huomannut erään asian tästä turtumuksestani. En enää tunne niin selkeästi itsestäni tulevaa fyysistäkään kipua, esimerkiksi vatsakipua tai pääkipua. On todella hankala selittää, mutta kun esim. vatsaan koskee, tiedän että siihen koskee, mutta se ei periaatteessa tunnu miltään.

Kaikki mitä haluan näyttää ulkopuolisille on kuitenkin se, että olen vahva ihminen. Ainakin totta on se, että olen paljon vahvempi mitä joskus olen ollut.

Viha on yksi hallitseva tunne tällähetkellä. Ja se on ollut jo aika pitkäänkin.
Luon päässäni, eli mielikuvitukseni avulla, hahmoja, jotka purkavat vihaani ja muita vaikeita tunteita suuntaan sun toiseen. Joskus oloni on vain niin turhautunut ja kyllästynyt, kun tuntuu että raivo on ainoa asia, mikä elää sisälläni.

Umpikujassa

Lumi tuli ja parin viikon päästä suli. Tänään ehkä ensimmäinen päivä viikkoon, kun ei ole satanut vettä. Aurinko paistaa ja maa kimaltelee kosteana. Verhot huoneessani ovat kiinni, koska aurinko paistaa muuten suoraan tähän pöydälleni.

Rakkauselämässä ei muutoksia. Huokaus ja epätoivo. Kukaan ei edes taida tajuta sitä, että tykkään tytöistä, vaikka miten olen yrittänyt vihjailla asiaa. En ole niin vahva, että voisin sanoa sen suoraan.
Silti kaipuu rakkauteen huutaa sisälläni tosi kovaa, niin kovaa että sattuu. Ei ole mitään käsitystä, miten voisin muuttaa asiaa.

Olen niin kyllästynyt siihen erääseen ihmiseen, josta taisin viimeeksi puhua. Minua inhottaa se tapa, jolla hän kerjää sääliä. Taidan vain inhota koko ihmistä, vaikka toisaalta tunnen sen olevan väärin. En pysty irtaantumaan hänestä enkä pysty olemaan hänen kanssaan. Hän ei voi antaa minulle edes omaa rauhaa, vaan laittelee viestiä koko ajan: kyselee mitä teen ja kenen kanssa olen... Jos vastaan ja kerron olevani vaikka Pirkko-Maijan kanssa, niin hän harmistuu, koska en ole juuri hänen kanssaan. Hän hautautuu omaan mustasukkaisuuteensa. Mutta sitten taas jos en vastaile, hän tulee lähelle taloani pyörimään, jotta näkisi minut.. Miten lapsellista suorastaan.

Tunnen olevani vain niin teljetty hänen takiaan. Kuin kuristushihnassa oleva susi. Ja sudet kaipaavat vapautta itselleen. Ei niitä teljetä tai kahlita mihinkään. Kunpa minut laskettaisiin vapaaksi. Minulla ei ole vain vaihtoehtoja. Täytyy jatkaa näin. Ja toivoa, että hän tajuaisi hellittää otettaan.

Koko tämänhetkinen tilanteeni on kamalan sekava. Isänkin kanssa välit ovat olleet aika huonot. En tiedä miksi, mutta hän vain tiuskii ja valittaa minulle koko ajan. En ymmärrä.
En ymmärrä mitään.
Välillä vain tuntuu kuin voisin haljeta raivosta, koska en tiedä enkä ymmärrä mitään, enkä voi tehdä millekään mitään!

Pitkästä aikaa

Hei vain kaikille rakkaille lukijoille.
Viimepostauksesta onkin aikaa... Anteeksi, jos joku on nyt sattunut odottelemaan. :)

Siemailen tässä kuumaa glögiä rusinoitten kera. Minulla on todella paljon kerrottavaa, mutta valitettavasti (tai ehkei niinkään valitettavasti) en kaikkea voi/jaksa/kehtaa selittää.

Minulle on tapahtunut todella paljon lyhyessä aikaa. Kyllä, koulutöitä on ollut paljon. Suorastaan liikaa. Ne eivät kuitenkaan ole olleet päällimmäisinä mielessäni.
Olen kasvanut paljon. En tiedä olenko kasvanut hyvään vai huonoon suuntaan, mutta tiedän ainakin enemmän nyt. Olen siis joitakin asioita viisaampi.

Ystävyyssuhteet ovat lähinnä olleet mielessäni. Ne ovat saaneet minut tässä lyhyessä ajassa hermoromahduksen partaalle, nauramaan kuin viimeistä päivää, itkemään illan pimeinä tunteina, hymyilemään kuin maailmassa ei olisi tippaakaan pahaa... Ne ovat saaneet minut ajattelemaan kuolemaa ja rakkautta, suurta välittämistä, rajatonta iloa ja surua, sen raskautta ja keveyttä....
Olen oppinut arvostamaan enemmän -ainakin oman pääni sisällä- muita ihmisiä ja varsinkin kaikkia kaikista rakkaimpia läheisiäni. Olen tajunnut ystävyyden merkityksen, kiinnipitämisen taidon ja luottamuksen merkit.

Mutta ei niin hyvää, ettei jotain pahaakin. Jo pitkän aikaa olen tuntenut erään ystävyyssuhteen olevan aika rajussa laskusuunnassa. Vastikään tapahtui eräs asia, ns. petos, joka sinetöi tämän suunnan. Kai se on tavallaan harmi, mutta samalla ehkä jopa hyvä asia. Ainakin tiedän nyt, kehen en voi luottaa. Surullista, mutta kuuluu elämään.
Ja sen ansiosta jopa liikun nyt enemmän -vitutuslenkit ovat lisääntyneet melkein 50%.

Sanotaanko, että olen aika loukussa tuon yllämainitsemani ystävyyssuhteen kanssa. Kirjoitin siitä runon yksi päivä. Minulla ei ole mitään käsitystä, mitä teen tämän ihmisen kanssa. Mutta enköhän keksi vielä vastauksen ongelmaani.

Ja jos nyt kysytään miltä minusta tuntuu, niin en osaa vastata. Ei minusta oikeastaan tunnu miltään. No joo, kyllä pahalta tuntuu, syylliseltä... kuin tekisin väärin kaiken. Mutta oloni on aika mitäänsanomaton... turtunut. Aivan kuin jos jalkaan sattuu koko ajan, niin siihen tottuu ja turtuu niin, ettei se pian enää tunnu oikeastaan miltään. Sellainen fiilinki minulla on.

Voivatko tunteet olla vääriä? Teenkö väärin, jos tunnen vihaa? -Kunhan tässä pohdin, kuten aina.

Tuskanpalasia

Tuntuu kuin elämä valuisi ulos minusta.

Murenen.

Tärkeää ei ole se, lyödäänkö sinut maahan.
Tärkeää on, pystytkö jälleen nousemaan.

Vincent Lombardi

Syystunnelmaa ja lomasuunnitelmia

En tiedä miten ehdin kirjoittelemaan Bloggerissa nyt loppuviikon ajan. On nimittäin aika paljon tekemistä ja kiirettä.

Eilen illalla, kun kävelin ulkona, en tuntenut olevani siinä. Olin aivan omissa maailmoissani. En huomannut ketään. Säikähdin pyöräilijää. Todellisuus oikeasti katosi silmistäni, enkä meinannut päästä takaisin. Se oli pelottavaa.

Paniikkikohtauksia on alkanut tulla taas aika usein. Luultavasti syksyn takia, kun valokin on vähentynyt. Ei minulla nimittäin ole mitään suurempia syitä surra juuri nyt.
Mutta elämä kulkee ja kantaa. Joskus masentaa paljon, joskus ei niinkään (esim. nyt).
Kyllä tämä vielä tästä. Jonain päivänä.

Siivosin muuten tänään. Pesin ikkunat. Nyt tuntuu kuin valoa tulisi huomattavasti enemmän sisätiloihin.
Tuijottelen ulos. Siellä on kaunista. Hassua, kun katson toiselle puolelle pihaa, näyttää kuin siellä olisi keskitalvi kaiken lumen ja lehdittömien puiden takia. Toisella puolella pihaa on taas ihan kuin kesä: siihen paistaa aurinko ja nurmikko on vihreä ja pensaiden ja koivun lehdetkin ovat vielä aika vihreät.

Toivottavasti syysloma menisi hyvin. Huomisen ohjelma on suoraansanottuna aika ahdistava. Mutta perjantaista eteenpäin olen Parhaalla ystävällä... silloin tulee ihanaa, niin kuin aina. :)


Äidin suusta:
"Älkää sitten lapset ottako sitä lihakastiketta rautalapiolla."